Teemme kodassa ruokaa, avoimesta ovesta kantautuu ihmisten puheen sorinaa sisälle pimeään tupaan. Paitsi ettei ääni olekaan ihmisten, vaan se kuuluu vähän matkan päässä solisevalle purolle. Muita ääniä metsässä ei ole. Hento tuuli vain välillä havisuttelee puiden lehtiä.

Kävimme viikonloppuna pienellä vaelluksella Syötteellä. Kesti aikansa tottua siihen, ettei lähimailla ollut ketään muita kuin me kaksi. Mutta kun puron solina alkoi kuulostamaan jälleen omalta itseltään ja takaraivossa raksuttava ihmistarkkailija väistyi taka-alalle, niin se toi tullessaan jotain, mitä harvoin pääsee koskettamaan arjen keskellä ja ihmisten keskuudessa. Sitä tuntee oman kehonsa rajat tarkemmin ja hiljaisuudesta nousee esiin mieltä askarruttavia kysymyksiä, joille ei ole aikaisemmin ehtinyt tai halunnut suoda aikaa.


Jätin aamulla Juhanin nukkumaan ja lähdin etsimään poroja. Ainoat matkaseuralaisemme, eli siis itikatkin, olivat vielä nukkumassa. Porojakaan ei valitettavasti löytynyt lähistöltä!

Viime viikolla inspiraatio kankaan painamiseen tuli takaisin ja kaivertelin vanhasta kuvituskuosistani kukkia, joita painoin laatikossa lojuneeseen pellavakankaan palaan. Laskin, että kyseiseen kankaaseen mahtui yhteensä 132 kukkaa, joten voitte varmastikin arvata, että aikaa kului jonkin verran tekemiseen!


Olen jo aiemminkin hehkuttanut kuinka pidän tästä tekniikasta, vaikka toiselle se saattaa näyttäytyä vaivalloisena ja epäkäytännöllisenä. Sen äärelle pitää rauhoittua ja ajatuksen saavat vaeltaa. Yksilöllisyys jokaiselle kukkaselle syntyy kankaan pinnan vaihtelevuudesta, siitä miten väri on levitetty leimasimeen ja miten käsi painaa leimasimen kankaalle. Mielestäni siinä on jotain todella kaunista. Kauneus piilee pienissä eriäväisyyksissä, niissä on persoonallisuutta. :)